Kirjoneule opettaa keskittymään yhteen asiaan kerrallan ja olemaan läsnä.
Yhtäkkiä huomaan, että onnistun, kunhan keskityn siihen kerrokseen, joka on juuri nyt käsillä. *Kolme sinistä, yksi punainen, yksi sininen, yksi punainen*. Kun keskityn vain tähän, kerros on valmis kuin huomaamatta. Pian näen kuvionkin alkavan muodostua. Mutta kohta ajatukseni taas harhailevat seuraaville kerroksille kesken kaiken: "Ai, kohta pitääkin ottaa vihreä lanka matkaan ja tuossa tulee noin pitkiä langanjuoksuja, mikäs tuo kuudennen kerroksen väri onkaan ja mitenhän nuo värit tuolla nyt sopivat yhteen". Näin tapahtuessa keskittyminen herpaantuu ja teen virheitä. Saan taas palata kerroksen alkuun ja aloittaa alusta. Niinhän se vain on, että suuria asioita voi saavuttaa, kun ne jakaa pienempiin osiin ja keskittyy jokaiseen osaseen yksitellen. Jos kurkottaa jatkuvasti liian kauas tulevaan, sitä vain kaatuu ja joutuu palaamaan lähtöruutuun. Moni muukin asia tulisi tehtyä niin paljon paremmin, jos tehdessä keskittyisi vain siihen yhteen asiaan eikä ajattelisi kaikkia niitä muita tekemättömiä töitä ja poukkoilisi kaikkien näiden välillä. Tekisi sen yhden pienen osasen kunnolla, jotta voisi sitten jatkaa kohti isoa tavoitetta. Voisinko jopa oppia nauttimaan siitä, että on oikeasti läsnä siinä mitä juuri tällä hetkellä tekee?
Kirjoneule osoittaa, että tylsän harmaillakin asioilla on oma aikansa ja paikkansa.
Kaikki kerrokset eivät ole loistavaa värien ilotulitusta, vaikka lopputulos sitä olisikin. Juuri kun pääsee vauhtiin tulee eteen yksivärinen kerros, joka pitää äkkiä tikuttaa alta pois. Kiireellä suunnata kohti uusia haasteita. Nuo tylsätkin rivit ovat kuitenkin tärkeä osa kokonaisuutta, tasapainottavat sitä ja ovat osa kuviota. Niin myös ne tylsät hetket, kun ei saa yhtään mitään aikaiseksi, laiskottelee vaan ja ihmettelee sivusta maailman menoa, ovat tärkeitä. Ne ovat parhaassa tapauksessa hengähdyshetkiä, jotka rauhoittavat ja antavat voimia jaksaa eteenpäin. Kohti niitä jännittäviä ja kiireen täyteisiä päiviä. Niitä päiviä, jolloin huokaisee: "Voi kunpa saisi hetken vain olla tekemättä yhtään mitään." Nuo tylsät rivit voisi neuloa nautiskellen niiden tarjoamasta lepohetkestä ilman langanjuoksuja ja sotkeutuvia keriä, lepuuttaen aivoja seuraavaa kerrosta varten.
Kärsivällisyyttä, sitä kirjoneuleet myös opettavat.
En voi vain neuloa menemään kuten yksiväristä ainaoikein neuletta samalla televisiota katsellen ja jutellen. Tai toki voin, mutta virheiltä ja ärräpäiltä en silloinkaan voi välttyä. Minun täytyy malttaa jokaisen rivin kohdalla pysähtyä ja miettiä, mitä tässä nyt oikein ollaankaan tekemässä. Kärsivällisesti. Eikä se ole lainkaan helppoa minulle, joka yleensä kimpoilen edestakaisin monen jutun välillä ja haluaisin asioiden valmistuvan helposti ja nopeasti. Jos teen virheen, täytyy malttaa palata takaisin, jottei koko kuvio kärsisi. Kärsivällisyys palkitaan, kun kokonaisuus alkaa muodostua. Hätkähdyttävää on, kuinka voi unohtaa ajankulun ja ympäröivä maailman keskittyessään kuvioiden neulomiseen. Jossain vaiheessa tulee valmistakin, ei ehkä tänään tai huomenna, mutta joskus varmasti. Silloin voi hihkua riemusta ja taputtaa itseään olalle, minä pystyin siihen! Olin kerrankin kärsivällinen.
Liian usein sitä tahtoo lamaantua suurten asioiden edessä. Oli se sitten kirjoneuleohje tai uuden työpaikan etsiminen. Ajattelee, eihän tästä voi mitään tulla! Mutta kärsivällisyydellä, sietämällä niitäkin hetkiä, jotka tuntuvat tavoitteen kannalta turhilta ja yhteen asiaan kerrallaan keskittymällä sitä selviää melkein mistä vain. Olenhan minäkin kirjoittanut kaksi gradua, muuttanut seitsemän kertaa, valmistunut maisteriksi, saanut oman alani työpaikan, tullut äidiksi. Kaikki nuo asioita, joita jossain vaiheessa elämää pidin mahdottomina saavuttaa. Aivan varmasti jonain päivänä saan myös valmiiksi kirjoneuletunikan sekä kirjoneulepolvisukat ja nauran pelolleni kirjoneulekaavioita kohtaan :)
Nyt vain kärsivällisesti kerros kerrallaan eteenpäin!